Tuulensuojassa

Anteeksi. Olen ollut huonoin bloggaaja ikinä.
Toisaalta. Kun en kirjoita, minulla menee usein hyvin. Niin kuin nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun on enemmän aikaa.
Tänään minulle tehdään rastat!

Minä en lähde luotasi mihinkään

Minussa elää taas joku muu kuin minä.
Menetän kontrollin, suhteellisuudentajuni ja näen vaaran kaikkialla.
Mikään ei ole ahdistavampaa kuin tämä.

Rakas ihminen ei vastaa viestiini. Rakas ihminen on kaukana.
Järkeni tietää ettei ole hätää. Toinen tarvitsee omaa aikaa. Toinen ei ole kadonnut.
Minun kipeä mieleni on toista mieltä.
Ja se huutaa lujempaa, kumoaa kaiken muun.

Koen sen saman lapsuuden hylkäämisen yhä uudelleen ja uudelleen.
Se seuraa minua kaikkialle. Nousee pintaan täysin naurettavissa tilanteissa.
Enkä minä saa sitä katoamaan.
En millään.

Se on minun pahin pelkoni. Ja joudun kohtaamaan sen kaiken aikaa.
Silti joka kerta yhtä voimakkaana ja lamaannuttavana.
Luulisi että siihen turtuisi tai tottuisi. Mutta tämä on niin syvällä.
Siellä minkä ympärille minuuteni on syntynyt.
Kaiken ytimessä tuhannen kerroksen alla.

Ja sinä rakas jos luet tämän, minä tiedän ettet sinä hylkää.
Tiedän ettet katoa.
Tiedän että olet siinä.
Minä pelkään sitä mitä minulle tapahtui kun minä olin pieni.
Anteeksi kun minä siirrän sen pelkoni sinuun.

Apua

Tunne ottaa vallan eikä minulla ole hallintaa.
Sydän hakkaa ja pelkään että hylkäät minut.
Minä en voi rauhoittua, minä en voi.
Tutut näkymättämät kädet kuristavat niin etten voi hengittää.
Kiedon käteni polvien ympärille ja anon helpotusta.
Edes hetkeksi.
Otan kolme rauhoittavaa ja yritän nukahtaa.
Herättäkää minut kun tämä on ohi.

Ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Kävin kävelyllä.
Ulkona on lämmin ja ihmiset liikkeellä. Paljon nauravia hahmoja kaljatölkit kädessään.
Pienesti podin huonoa omatuntoa siitä etten minä ollut muiden mukana.
Olisinko parempi jos istuisin siellä ringin jatkeena.
En varmaan, mutta tunsin oloni ulkopuoliseksi.
Kun ei minua naurata nyt.

Istuin kirjaston eteen penkille ja sytytin tupakan.
Pian toiseen päähän penkkiä ilmestyi mummo laventelin värisessä toppatakissa.
Kysyi saisiko istua, tottakai sai.
Siinä me nökötimme penkillä suut mutrussa kun muut tanssivat kaduilla.
Kuulin kun mummo huokasi. Minä huokasin.
Mummo katsoi minuun ja hymyili.
Mitä lie sillä tarkoitti mutta hetken olo oli helpompi.

Siinä iloisia ihmisiä katsellessa mietin, olenko minä ollut koskaan sillätavalla huoleton.
Istunut nurmikolla enkä toivonut mitään enempää.
Viime aikoina se on ainakin ollut hyvin hyvin hyvin vaikeaa.
Aina olen silloin kelannut liikaa kun on pitänyt unohtaa kaikki.
Uppoutunut ajatuksiini turhan herkästi.

Tai ehkä kaikki muutkin ovat samalla tavalla huolestuneita.
Nauravat vain koska muutkin nauravat.
Juovat koska ahdistaa.
Etsivät puista sopivia oksia hirttoköydelle.
Oikeasti ovat pohjattoman yksinäisiä ja hukassa.
Ei se niin voi olla. Toivottavasti ainakaan.

Uusi alku, täysi kaaos

Lopetin vanhan blogini kun liian moni kaveri, ystäväkin luki sitä. Tällä tuskan ja kauheuden vuodattamisella ei kuitenkaan tuntunut olevan heihin positiivista vaikutusta, päinvastoin. Avasin heille salaisen arkkuni, raotin verhoa ja päästin heidät katsomaan minun välillä niin mustaa maailmaa. Toivoin että joku ymmärtäisi, eikä minun enää tarvitsisi hymyillä väkisin. Sanoillani aiheutin liian monta kyyneltä ja liian monta huolestunutta katsetta kun taas tapasimme.
Niinpä minä päätin vetäytyä tässä asiassa takaisin ylhäiseen yksinäisyyteeni. Ainakin hetkeksi. Koska omat kyyneleeni kestän, mutta yksikin minun vuokseni vuodatettu tippa ystävän poskella on liikaa. Tämä sota on kuitenkin yksin minun. Enkä minä halua sen takia satuttaa enää ketään. Koskaan. Ikinä.

Sitten faktat tiskiin.
1. Olen 20-vuotias työtön kelapummi. Sossuun menen huomenna. Kävin lukion ja ihme kyllä valmistuin, vaikka vähän myöhässä. Asun yksin ja nautin siitä paljon.

2. Elämä on aika hankalaa. On ollut jo jonkin aikaa. Syksyllä 2010 sain vaikean masennuksen diagnoosin. Ja syömishäiriön. Ja paniikkihäiriön. Niiden kanssa viettelin sen talven suljetulla. Luulin että parannuin. Mutta nyt kaikki vasta alkaa. Vaikean masennuksen dg minulla on vieläkin, mutta nuo kaksi muuta ovat aika lailla siirtyneet sivuun. Vaikka jokainen syömishäiriötä sairastanut tietää, etteivät ne ajatukset häviä koskaan kokonaan. Masiksen kavereiksi sain hetki sitten ahdistuneisuushäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön. Jee.
Minusta tuntuu ettei minulla ole mitään muuta.

3. En tykkää siitä ajatuksesta, että olen sairas. Kaikenmaailman häiriöt ja ongelmat ovat kuitenkin osa minua. Minä reagoin, minä tunnen, minä olen tällainen. Enemmän koen ne ominaisuuksina, vaikkakin äärettömän raskaina sellaisina.

4. Identiteettini on kadoksissa. Välillä minua ei ole.

5. Olen vähän erakko, tavallaan. Ehkä osaltaan tuon epävakauden takia. Kaikkien aikojen major problem on ettei kukaan ymmärrä. Kukaan ei tajua. Kukaan ei hiffaa. Minua.
Liian moni ystävä on hävinnyt kun minä olen ollut niin voimaton. Liian moni pelästyi ja kaikkosi. Muutama jäi.

6. Käyn terapiassa.

7. Röökaan. Maalaan. Kirjoitan. Teen pieniä lauluja.

8. Olen avohaava. Yritän turhaan laittaa laastaria. Liian auki ja herkkä.

9. Politiikka ei ole kivaa ja systeemi kusee. Rahalla voi heittää vesilintua. En yhtään ihmettele miksi niin moneen täällä sattuu.

10. On kivojakin asioita. Esimerkiksi kirsikat. Ja moni muukin.

Ainiin. Ja minä olen Juksu. Oikeasti jotain ihan muuta.