My own rainroom

Aina pelästyn kun se hätä iskee.
Niin pienestä ja arvaamatta.

Painan oven kiinni takanani,
tulen kotiin joka ei tunnu kodilta.
Yhtäkkiä en enää tiedä miten olla.

Silloin kaikki katoaa ympäriltä.
Maailma muuttuu. Tai minä. En tiedä kumpi.
Mitään muuta en tiedä kuin sen että pelottaa.
Pelottaa niin kamalan paljon.

Tulee itku.

Ja sitten minä odotan.
Odotan ja odotan.
Että joku tulisi hakemaan minut pois täältä.
Ihan kuka tahansa.

Tämä puoli

Ehkä tiedät mistä puhun, tai sitten et.

Mutta minun mielestäni se on kaunista.

"Valitse joku, joka on valmis kuuntelemaan, kun laulat samaa laulua
  uudestaan ja uudestaan, nuotin vierestä ja virheellisin sanoin.
  Joku, jonka läsnäolo ei saa sinua tuntemaan itseäsi vaivautuneeksi,
  ja joka ei tunne itseään vaivautuneeksi, nähdessään sinun kuolaavan,
  nauravan, itkevän, laskevan allesi pelosta tai puhuvan Jumalalle.
  Joku, joka on valmis pitämään kiinni kädestäsi vessassa käydessäsi,
  ettet pääse putoamaan ja huuhtoutumaan veden mukana viemäriin.
  Kenties joku hieman itseäsi fyysisesti vahvempi.

  Ehdottomasti joku, joka on tripannut aiemminkin, useammin kuin kerran.
  Joku, jolla on tarinoita kerrottavana - ja asioita joista he osaavat
  olla hiljaa. Joku, joka tuntuu ottavan asian vakavasti, mutta pystyy
  silti suhtautumaan siihen huumorilla.

  Ehdottomasti joku, jolla on myötätuntoa ja viisautta.

  Ehdottomasti joku, joka ei jätä sinua yksiksesi edes hetkeksi.

  Jos valitset jonkun, jonka kanssa kanssa saatat tuntea olosi 
  seksuaaliseksi, varmistu siitä, että hän hyväksyy kömpelön, 
  hihittävän hölmön, ja ettei hän pahastu, jos et kykene tai unohdat.
  
  Jonkun, joka kykenee pysymään rauhallisena ja pitämään sinut
  rauhallisena, jos käyt levottomaksi.

  Jos löydät jonkun, joka täyttää kaikki nämä vaatimukset, harkitse
  avioliittoa. Yritä olla sen arvoinen."

Vision lake

Well hello :)

Täällä kaikki on hyvin. Lähestulkoon kaikki.

Pitkästä aikaa tuntuu edes vähäsen helpommalta. Jaksan puhua ja kuunnella. Jaksan ihailla alkanutta kesää. Ja most important, jaksan itseäni. En vielä täysin, mutta paremmin.

Minun traumani löytyi. Me terapeutin kanssa löysimme sen. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.

Ymmärrän itseäni joka päivä paremmin. Kehnosti mutta kuitenkin.

Vielä ensi viikolla voidaan jutella, sitten terpeutti pitää kesäloman, viisi viikkoa. Valehtelisin jos sanoisin ettei minua pelota. Pelottaa helvetisti.

Moni asia on löytänyt oman paikkansa, tullut päätökseen tai työnnetty sivuun vielä hetkeksi.

On ollut helpottavaa järjestellä ajatuksiaan niin, ettei kaikki mahdollinen ole pöydällä samaan aikaan. 

Olen antanut itselleni anteeksi monia asioita joille en ainakaan tänään voi vielä mitään.

Koko tämä prosessi on ääääääärettömän hidas ja vaivalloinen. Onhan minun opeteltava monia asioita ihan alusta ja uudelleen. Välillä olen katkera ja vihainenkin. Haluaisin nauttia kesästä ja auringosta. Hyppiä ja tanssia muiden mukana. Joskus muiden uittaessa varpaitaan ties missä vesistöissä minä piirrän paperille kaavion suhteista perheeni sisällä. Koska minun on pakko. Jotta voisin joskus saada kokonaisen elämän.

Mutta loppujenlopuksi olen iloinen että kaikki on niin kuin on.

Minulla ei ole kiire. Minulla on aikaa.

Kaikki ei ole vielä valmista. Ei todellakaan. Eikä läheskään.

Mutta ainakin pienen hetken saan levätä ja keskittyä oleelliseen. Elämiseen.

Sitten turhuuksia. Tässä muutama minun silmääni miellyttävä kuva. Jos satut asumaan joissakin näistä, muutan luoksesi heti tänään. 

Puss och krem.

I won't let them get to you

Minun ei ollut koskaan ollut niin hyvä olo.
Ei koskaan, ikinä, milloinkaan.
Tuntui välttämättömältä pitää sinua sylissä.
Lähellä, ettet vaan satuttaisi itseäsi.
En ole koskaan nähnyt sinua sellaisena.
Ilman yhtäkään muuria ympärilläsi.
Pystyin koskettamaan sinua.
Kun katsoin sinua, näin sinut.
En nähnyt sitä mitä luulin sinun olevan.
Vaan sinut sellaisenaan.
Minä itken ilosta. Helpotuksesta. Onnesta.
Oivalluksesta. Vapautumisesta. Olemisesta. Elämisestä.
Katson peiliin. Minä olen kaunis.
En ole koskaan näyttänyt niin onnelliselta.
Kehotin sinua katsomaan minua tarkasti.
Kun tämä olen minä. Nyt minä uskallan olla.
Sinä rakastat minua silmilläsi.
Ja minä rakastan sinua. Enemmän kuin ikinä luulin mahdolliseksi.

Vihaan sinua ihminen. Ainakin nyt.

Tänään minä toivon

että saisin laittaa puhelimen kiinni edes YHDEKSI päiväksi.

Olla tavoittamattomissa ja rauhassa!

Äiti ja isä ovat molemmat soittaneet kahdesti ennenkun minä olen edes herännyt. Molemmat ovat laittaneet viestin että ovat huolissaan. Huoli huoli huoli huoli. Minä olen ihan kunnossa. Minä olin vain nukkumassa. Kello on vasta niin vähän.

Isä laittaa taas viestin. "Vastaa jooko, vastaa edes ok." Minua ahdistaa, minua hermostuttaa enkä saa kirjoitettua edes sitä ookoota. Seuraavaksi soittaa äiti, tuijotan näyttöä niin kauan kun äiti jaksaa kuunella hälytysääntä. Kauan. Seuraavaksi soittaa isä, sitten taas äiti. Isä, äiti, isä, äiti.

Olenko minä tosiaan niin onneton, että minusta on koko ajan pidettävä huolta?

Minusta tuntuu ettei minulla ole yksityisyyttä ollenkaan.

Koko ajan on soitettava, kysyttävä, udeltava ja varmisteltava että olen varmasti ottanut lääkkeen. Varmasti käynyt kelassa. Varmasti soittanut lääkärille. Varmasti syönyt. Varmasti elossa.

Ja sepäs minua vituttaa.

Jos edes kerran jompikumpi ottaisi minut syliin ja kysyisi mitä minulle kuuluu. Mitä minä ajattelen. Mistä minä haluan puhua.

Kun en minä halua puhua lääkäreistä, terapiasta, typeristä lääkkeistä tai rahasta. Minä haluan kertoa mitä minä maalasin, mistä kirjoitin runon, mitä tänään rakastan ja minkä voin huomenna tehdä paremmin. Haluan puhua tästä maailmasta, kertoa miksi olen niin vihainen. Minä haluan puhua niin että äiti tai isä kuuntelee. Ja vain kuuntelee. Ja kuulee. Minä haluan hymyillä jotta edes joskus jompikumpi hymyilisi minulle takaisin. Hymyilisi koska minä olen hetken onnellinen.

Mutta puhelu loppuu aina siihen kun olen luetellut listan asioita. Soitin lääkärille, olen ottanut lääkkeen, söin eilen jotain, olen tänään elossa, en halua kuolla, kävin terapeutilla ja sossussa myös.

Jos joku näistä puuttuu, äiti varaa ajan lääkärille. Minut kiikutetaan taas uuden harmaan tädin juttusille. Sitten minä itken. Valutan kyyneleitä täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Siinä tyhmänä, alastomana ja yksinäisenä. Lääkäri määrää rauhoittavia. Minä en aio ottaa niitä.

Kun en minä tarvitse rauhoittavia. Minä tarvitsen halauksen.

Perkele, oikeasti.

Luova hulluus

On jotenkin lyöty olo.
Taas palaan tänne, elämä rutussa ja kädet haavoilla. Loistavan menestysputken jälkeen palautuminen maanpinnalle on...kipeä ja kova.

Taas hetken aikaa juoksin pää pilvissä mekon helmat hulmuten. Nauroin, hypin, suutelin. Katsoin suoraan aurinkoon tuntematta kipua silmissä. Tai kipua yhtään missään. Hetkeksi unohdin. Hetkeksi nukahdin.

Tai heräsin. Kun en minä tiedä. Onko se elämä sitä oikeaa elämää? Ne kiihkeät, aukirevityt ja euforiset päivät. Kun ei ole pelkoa, surua eikä murhetta. Ei ole nälkä, ei ole jano. Eikä nukuta. On vain kiihko. Niin minä sitä kuvaisin. Minun käteni hamuamassa milloin mitäkin. Hengitys on raskas mutta mieli kevyt. Silloin minä olen hyvä. Minä olen tarpeeksi.

Katsoin valkoisesta jauheesta tehtyä viivaa cd-levyn päällä. Työnsin vitosen setelin sieraimeeni ja nuuhkin sisimpäni täyteen mielihyvää. Sanoin kaverille ettei sillä femmalla voisi parempaa tehdä. Sitten minä rakastin kaikkea vieläkin enemmän.

Ja sitäkin enemmän.

Älkää antako minun pudota koskaan.

Tuulensuojassa

Anteeksi. Olen ollut huonoin bloggaaja ikinä.
Toisaalta. Kun en kirjoita, minulla menee usein hyvin. Niin kuin nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun on enemmän aikaa.
Tänään minulle tehdään rastat!