että saisin laittaa puhelimen kiinni edes YHDEKSI päiväksi.
Olla tavoittamattomissa ja rauhassa!
Äiti ja isä ovat molemmat soittaneet kahdesti ennenkun minä olen edes herännyt. Molemmat ovat laittaneet viestin että ovat huolissaan. Huoli huoli huoli huoli. Minä olen ihan kunnossa. Minä olin vain nukkumassa. Kello on vasta niin vähän.
Isä laittaa taas viestin. "Vastaa jooko, vastaa edes ok." Minua ahdistaa, minua hermostuttaa enkä saa kirjoitettua edes sitä ookoota. Seuraavaksi soittaa äiti, tuijotan näyttöä niin kauan kun äiti jaksaa kuunella hälytysääntä. Kauan. Seuraavaksi soittaa isä, sitten taas äiti. Isä, äiti, isä, äiti.
Olenko minä tosiaan niin onneton, että minusta on koko ajan pidettävä huolta?
Minusta tuntuu ettei minulla ole yksityisyyttä ollenkaan.
Koko ajan on soitettava, kysyttävä, udeltava ja varmisteltava että olen varmasti ottanut lääkkeen. Varmasti käynyt kelassa. Varmasti soittanut lääkärille. Varmasti syönyt. Varmasti elossa.
Ja sepäs minua vituttaa.
Jos edes kerran jompikumpi ottaisi minut syliin ja kysyisi mitä minulle kuuluu. Mitä minä ajattelen. Mistä minä haluan puhua.
Kun en minä halua puhua lääkäreistä, terapiasta, typeristä lääkkeistä tai rahasta. Minä haluan kertoa mitä minä maalasin, mistä kirjoitin runon, mitä tänään rakastan ja minkä voin huomenna tehdä paremmin. Haluan puhua tästä maailmasta, kertoa miksi olen niin vihainen. Minä haluan puhua niin että äiti tai isä kuuntelee. Ja vain kuuntelee. Ja kuulee. Minä haluan hymyillä jotta edes joskus jompikumpi hymyilisi minulle takaisin. Hymyilisi koska minä olen hetken onnellinen.
Mutta puhelu loppuu aina siihen kun olen luetellut listan asioita. Soitin lääkärille, olen ottanut lääkkeen, söin eilen jotain, olen tänään elossa, en halua kuolla, kävin terapeutilla ja sossussa myös.
Jos joku näistä puuttuu, äiti varaa ajan lääkärille. Minut kiikutetaan taas uuden harmaan tädin juttusille. Sitten minä itken. Valutan kyyneleitä täysin tuntemattoman ihmisen edessä. Siinä tyhmänä, alastomana ja yksinäisenä. Lääkäri määrää rauhoittavia. Minä en aio ottaa niitä.
Kun en minä tarvitse rauhoittavia. Minä tarvitsen halauksen.
Perkele, oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti