On jotenkin lyöty olo.
Taas palaan tänne, elämä rutussa ja kädet haavoilla. Loistavan menestysputken jälkeen palautuminen maanpinnalle on...kipeä ja kova.
Taas hetken aikaa juoksin pää pilvissä mekon helmat hulmuten. Nauroin, hypin, suutelin. Katsoin suoraan aurinkoon tuntematta kipua silmissä. Tai kipua yhtään missään. Hetkeksi unohdin. Hetkeksi nukahdin.
Tai heräsin. Kun en minä tiedä. Onko se elämä sitä oikeaa elämää? Ne kiihkeät, aukirevityt ja euforiset päivät. Kun ei ole pelkoa, surua eikä murhetta. Ei ole nälkä, ei ole jano. Eikä nukuta. On vain kiihko. Niin minä sitä kuvaisin. Minun käteni hamuamassa milloin mitäkin. Hengitys on raskas mutta mieli kevyt. Silloin minä olen hyvä. Minä olen tarpeeksi.
Katsoin valkoisesta jauheesta tehtyä viivaa cd-levyn päällä. Työnsin vitosen setelin sieraimeeni ja nuuhkin sisimpäni täyteen mielihyvää. Sanoin kaverille ettei sillä femmalla voisi parempaa tehdä. Sitten minä rakastin kaikkea vieläkin enemmän.
Ja sitäkin enemmän.
Älkää antako minun pudota koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti