Minussa elää taas joku muu kuin minä.
Menetän kontrollin, suhteellisuudentajuni ja näen vaaran kaikkialla.
Mikään ei ole ahdistavampaa kuin tämä.
Rakas ihminen ei vastaa viestiini. Rakas ihminen on kaukana.
Järkeni tietää ettei ole hätää. Toinen tarvitsee omaa aikaa. Toinen ei ole kadonnut.
Minun kipeä mieleni on toista mieltä.
Ja se huutaa lujempaa, kumoaa kaiken muun.
Koen sen saman lapsuuden hylkäämisen yhä uudelleen ja uudelleen.
Se seuraa minua kaikkialle. Nousee pintaan täysin naurettavissa tilanteissa.
Enkä minä saa sitä katoamaan.
En millään.
Se on minun pahin pelkoni. Ja joudun kohtaamaan sen kaiken aikaa.
Silti joka kerta yhtä voimakkaana ja lamaannuttavana.
Luulisi että siihen turtuisi tai tottuisi. Mutta tämä on niin syvällä.
Siellä minkä ympärille minuuteni on syntynyt.
Kaiken ytimessä tuhannen kerroksen alla.
Ja sinä rakas jos luet tämän, minä tiedän ettet sinä hylkää.
Tiedän ettet katoa.
Tiedän että olet siinä.
Minä pelkään sitä mitä minulle tapahtui kun minä olin pieni.
Anteeksi kun minä siirrän sen pelkoni sinuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti