Ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Kävin kävelyllä.
Ulkona on lämmin ja ihmiset liikkeellä. Paljon nauravia hahmoja kaljatölkit kädessään.
Pienesti podin huonoa omatuntoa siitä etten minä ollut muiden mukana.
Olisinko parempi jos istuisin siellä ringin jatkeena.
En varmaan, mutta tunsin oloni ulkopuoliseksi.
Kun ei minua naurata nyt.

Istuin kirjaston eteen penkille ja sytytin tupakan.
Pian toiseen päähän penkkiä ilmestyi mummo laventelin värisessä toppatakissa.
Kysyi saisiko istua, tottakai sai.
Siinä me nökötimme penkillä suut mutrussa kun muut tanssivat kaduilla.
Kuulin kun mummo huokasi. Minä huokasin.
Mummo katsoi minuun ja hymyili.
Mitä lie sillä tarkoitti mutta hetken olo oli helpompi.

Siinä iloisia ihmisiä katsellessa mietin, olenko minä ollut koskaan sillätavalla huoleton.
Istunut nurmikolla enkä toivonut mitään enempää.
Viime aikoina se on ainakin ollut hyvin hyvin hyvin vaikeaa.
Aina olen silloin kelannut liikaa kun on pitänyt unohtaa kaikki.
Uppoutunut ajatuksiini turhan herkästi.

Tai ehkä kaikki muutkin ovat samalla tavalla huolestuneita.
Nauravat vain koska muutkin nauravat.
Juovat koska ahdistaa.
Etsivät puista sopivia oksia hirttoköydelle.
Oikeasti ovat pohjattoman yksinäisiä ja hukassa.
Ei se niin voi olla. Toivottavasti ainakaan.